Matkani oluen kummiksi alkoi hieman vajaat 40 vuotta sitten. Tapa oli se perinteinen suomalainen, joka myös pussikaljana tunnetaan. Rikos lienee jo vanhentunut, joten uskallan valottaa, miten alaikäisen onnistui siihen aikaan ostaa olutta. Nokiallakin pienet kyläkaupat olivat niin sanottuja sekatavarakauppoja, josta sai elintarvikkeiden lisäksi vaikka mitä tarpeellista, mutta ei ihan mitä tahansa. Me pojat astelimme kauppaan ja kysyimme ensin jotain sellaista, mitä ei kaupassa varmasti olisi, tyyliin ”ottaisimme kahdeksan metriä katiskaverkkoa”. Henkilökunnan vastatessa ”ei valitettavasti ole”, jatkoimme, että ”no, laitetaan sitten kahdeksan keskiolutta”. Näin oli teineillä juotavaa!

Jano kasvaa juodessa – sanotaan ja jossain vaiheessa alkoi tehdä mieli sieltä metsän tee se itse -krouvista ihan oikeaan baariin. No, alaikäisenä sinne pääseminen vaati hieman järjestelyjä. Valkeat hennot viiksenalut värjättiin kaverin äidin ripsivärillä tummemmiksi, eikä aikaakaan, kun istuimme paikallisen keskiolutbaarin pöydässä ja kädessä komeili Oiva Toikan Krouvi-tuoppi.

Timon omistuksessa oleva alkuperäinen Ravintola Keskikesti -tulitikkuetiketti.

Täysi-ikäisenä vietetyistä baari-illoista on jäänyt mieleen nokialainen Ravintola Keskikesti ja siellä usein istunut – jo edesmennyt – taiteilijapersoona-runoilija Kalle. Siihen aikaan olutvalikoima oli vielä kovin suppea, mutta Kalle opasti, että sekoittamalla vaaleaa lageria ja tummaa portteria, saadaan juoma niiden välimaastosta. Tätä tulikin sitten usein kokeiltua.

Jossain vaiheessa Suomeen rantautui oluen kotivalmistusbuumi. Välineistö tuohonkin hommaan tuli hankittua. Eihän se mitään kovin ammattimaista oluen panemista ollut, valmispakkauksista väsättiin mitä erilaisimpia aikaansaannoksia ja lopputulos taisi muistuttaa enempi kiljua kuin olutta.

Toistamiseen tormäsin oluenvalmistukseen sahdin merkeissä. Lankomies oli opetellut sahdinvalmistuksen ikaalilaisen gurun johdolla ja hän siirsi opit minulle. Ystäväni kanssa teimme huolella asiaan perehtyen yhden satsin sahtia. Vaikka lopputulos oli mitä mahtavin ja onnistunut makuelämys, niin yhteen kertaan jäi sekin. Kaksosluonteeni näet kun hamuaa koko ajan uutta ja jo kerran koettu saattaa tuntua tylsältä.

Olutkulttuurin nostaessa päätään myös täällä Pohjolan perukoilla, lähdin innolla mukaan. Olutvalikoiman lisääntyessä on ollut ilo maistella erilaisia tuotteita. Pienen shokin koin 80-luvun loppupuolella astellessani antwerpeniläiseen pubiin ja esittäessäni kysymyksen ”millaista olutta teiltä löytyy”, sain hämmästyneen katseen lisäksi vastauksen ”no, niitä on noin 300 erilaista”. Tätä nykyä taitaa tuollaisia paikkoja löytyä jo Suomestakin?

Viholan Vaahtopäiden Keisarille luovuttama kummilusikka.

Olutseuratoiminta alkoi myös kiinnostaa ja 90-luvun alkupuolella olinkin ensin mukana nokialaisessa Hiprakka-olutseurassa ja sen toiminnan hiivuttua sain kutsun Olutseura Viholan Vaahtopäiden jäseneksi numerolla 014. Seura on toiminut tällä hetkellä 23 vuoden ajan ja viimeisin jäsennumero on 066. Tähän porukkaan kuuluminen johti myös siihen, että minusta tuli oluen kummi. Vuonna 2008 Nokian Panimo kutsui Olutseura Viholan Vaahtopäät silloin lanseeratun, uuden Keisari-tuoteperheensä kummeiksi.

Tämän 54 vuoden pituisen elämäni aikana on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista muistini syövereihin tallentunutta, jollain lailla olueen liittyvää asiaa. Niistä voisi varmaan kirjoittaa kokonaisen kirjan tai kaksi. Olut on aina ollut minulle myös yksi sosiaalisen kanssakäymisen väline. Oluen ääressä turistaan, touhutaan, tunteillaan ja ennen kaikkea viihdytään.

Jos matkan varrelta pitää nostaa esiin joku yksittäinen oluen nauttimiseen liittyvä paikka, niin se on Lontoon Hammersmithissä sijaitseva Fuller’s panimon pubi The Dove. Ai että sitä autuuden tunnetta, kun ensin katselet pinttiäsi pumpattavan tuoppiin, astelet sitten ulkoterassille, vilkaiset Thamesille ja otat ensimmäisen siemauksen. Siinä kiteytyy olutnautinto parhaimmillaan!

Kun katson tulevaisuuteen oluen merkeissä, niin näen itseni vuokraamassa pienpanimolaitteistoa ja kokeilemassa tehdä sellaisella ihan omannäköistäni olutta – sitä maailman parasta. Matka jatkuu…

 

Timo A. Tanhuanpää